Osa 26 ~ Koulu

Aurinko oli laskeutumassa jättäen jälkeensä kellertävän taivaan, hiljalleen nousevan kuun ja kirkastuvat tähdet. Laitakaupungin tehtaat oli suljettu yöksi ja vilja siilossa jatkoi kuivumistaan välittämättä siitä, mitä kaupungilla tapahtui.

"Tule jo Eva! Olemme lähdössä!" Jessica seisoi ovella pitäen sitä auki väliaikaisesta huoneestaan juoksevalle Evalle. "Joo joo okei okei. Ihan miten vaan", Eva mulkaisi tätiään astuessaan ulos auringonpaisteeseen.

"Mä en ees ymmärrä miks meiän täytyy kävellä koululle ja takasin. Sit ku koulut alkaa ni me päästään bussilla tästä meidän kotiovelta koululle saakka. Ja sitä paitsi, mun piti tänään mennä kattomaan Camillan kanssa se uusin vampyyrileffa!" Eva valitti astuessaan puiset portaat alas uudelle pihakivetykselle. Ida ja Estella juoksivat jo hänen edellään pihatietä pitkin ja hihkuivat innoissaan.

Eva huokaisi dramaattisesti ja pyöräytti päätään. "Miten noi kakarat jaksaa olla innoissaan jokasesta pikkujutusta?" Jessica ei vastannut Evan retoriseen kysymykseen vaan asteli hiljaa portaat alas tämän perässä.

"Hei odota vähän!" Ida huusi Estellalle juostessaan tämän perässä. "Meidän piti mennä yhdessä, muistatko?"

Estella hidasti vauhtiaan ja Ida sai serkkunsa kiinni. He jäivät yhdessä odottamaan Evaa ja Jessicaa, jotka tulivat heidän perässään kävellen. Jessica koetti selittää kiukkuiselle Evalle, minkä takia heidän oli hyvä kävellä koulumatka ennen koulun alkamista. "Jos bussi vaikka talvella ei pääsekään kulkemaan", Jessica puhui rauhallisesti ja veti syvään henkeä pysähtyessään Idan ja Estellan luokse. "Mennään sitten, ennen kuin ehtii tulla kunnolla pimeää", Jessica sanoi ja lähti ripeästi kävelemään kohti Twinbrookin keskustaa.

Ilta oli hämärtynyt entisestään, kun Jessica, Eva, Ida ja Estella olivat päässet jo yli matkan puolivälin. Heitä vastaan tuli nuori ja rakastuneen oloinen pariskunta, joka pysähtyi risteykseen katsomaan iloisesti pulputtavaa joukkiota. Ida ja Estella lähtivät uudelleen juoksuun ja ennen kuin Jessica ehti pysäyttää lapset hänen katseensa osui raskaana olevan naisen vieressä kävelevän miehen kasvoihin.

Jessica jähmettyi paikoilleen tuijottamaan tuttuja kasvoja. Hänen katseeseensa vastannut katse oli lempeä ja tuttu. Jessican ajatukset palasivat takaisin siihen iltaan ja sitä iltaa seuranneeseen yöhön. Jessicaa katsonut silmäpari kääntyi katsomaan raskaana olevaa naista ja Jessica palasi takaisin todellisuuteen.

Jo kauemmas ehtineet lapset huusivat Jessican nimeä ja pakottivat tämän lähtemään taas liikkeelle. Hän käveli rivakasti pariskunnan ohitse luomatta heihin enää uutta katsetta.

Koko loppumatkan Jessican päässä surisi. "Uuno. Uuno. Uunolla on toinen nainen. Ei Jessica, et sinä hänestä välitä. Pysy täysin välinpitämättömänä. Estella ei koskaan saa tietää. Uunon naisystävä odottaa lasta. Se heitukka oli todella nuori. Jessica, ei. Miksen minä kelpaa Uunolle? no et ole edes antanut hänelle tilaisuutta. Uuno saa toisen lapsen", Jessica ei pystynyt ollenkaan keskittymään matkaan, vaan oli yksin omien ajatustensa kanssa. Ajatusten, jotka koskivat vain Uunoa. Uuno oli sekoittanut Jessican pään. Aiheuttanut ajatusmylläkän, joka kohisi Jessican päässä kuin jokeen ryöppyävä jätevesi.

Sinä yönä Ida nukkui levottomasti. Hän jännitti koulun alkua aivan suunnattomasti ja oli pyytänyt illalla päästä Evan viereen nukkumaan. Idan vaatteet olivat illalla jääneet mytyksi keskelle lattiaa ja Eva oli melkein kompastunut niihin yöllä vaihtaessaan serkkunsa sänkyyn huoneen toiselle puolelle.

Twinbrookin Yhteiskoulun pihalla oli väkeä jo paljon ennen koulun alkua. Vanhemmat tekivät lähtöä töihin halattuaan lapsensa ja varmistuttuaan siitä, että lapset jäivät koululle. Kaverit etsiytyivät toistensa seuraan ja alkoivat vaihtaa kuulumisia kesän jäljiltä. Pihassa soi iloinen pulina, kun Ceulit saapuivat koululle Jessican kyydillä. Aivan kuten Jessica oli ennustanutkin, koulubussi ei aina kulkenut. 

Eva lähti heti tekemään tuttavuutta lähellä seisovan yksinäisen tytön kanssa ja jätti nuoremmat serkkunsa oman onnensa nojaan. Nopeasti kuitenkin koulurakennuksen seinillä olevista kaijuttimista kuulutettiin kaikki ensimmäisen luokan oppilaita sisälle rakennukseen, joten Estella ja Ida saivat hyvän syyn lähteä muun massan mukana sisälle.

Luokassa pieni ja yllättävän rauhallinen ykkösluokka istuutui jännittyneenä pulpettien ääreen. Luokan edessä seisoi mukavan näköinen naisopettaja, joka alkoi puhua heti, kun kaikki luokan seitsemän oppilasta olivat istuneet paikoilleen. "Hyvää huomenta!" opettaja toivotti iloissena luokalle ja opasti näitä toistamaan saman perässä. Hiljaa ja arasti luokka vastasi opettajan tervehdykseen. 

"Minä olen teidän opettajanne, Tina Rieé", opettajan ääni oli hento, mutta se kantoi hyvin luokan takana istuvan Adamin luokse. "Voitte kutsua minua opettajaksi tai Tinaksi, aivan kuten haluatte", opettaja hymyili pienesti ja jatkoi sitten puhettaan, "Kun kuulette jonkun kutsuvan luokkaa 1a, teidän pitää kiireesti mennä paikkaan, jonne teidät halutaan." Tina-opettaja jatkoi ohjeiden kertomista vielä jonkin aikaa, kunnes oli luokan oli aika esittäytyä toisilleen.

"Jokainen kertoo etu- ja sukunimensä ja sitten lempieläimensä", Tina sanoi ja osoitti hymyillen eturivissä istuvaa tyttöä. "Sinä voit aloittaa." Tyttö näytti hermostuneelta ja sai hädin tuskin sanaa suustaan. "Olen Taystee Jaym", tyttö piti tauon ja katsoi sitten opettajaa silmiin. "Lempieläimeni on leijona." Tina nyökkäsi hyväksyvästi Taysteelle ja katsoi sitten tämän takana istuvaa tyttöä. "Kuka istuu Taysteen takana?"

"Olen Ida Ceul ja lempieläimeni on kissa", Idan ääni oli reipas ja hän hymyili puhuessaan. "Ja kukas istuu Idan takana?" Opettajan ääni oli hyvin lempeä hänen kysyessään takarivin pojan nimeä. "AdamLeikolaKäärme", pojan vastaus oli nopea, eikä Ida saanut siitä mitään selvää. Tina-opettaja kuitekin hymyili Adamille ja osoitti karttakepillään seuraavaa oppilasta. 

"Olen Estella Ceul ja lempieläimeni on kilpikonna", Estellan lopetettua Ida alkoi yhtäkkiä nauraa. Opettaja käänsi tuimaksi muuttuneen katseensa Idaan ja kysyi tältä syytä nauruun. Ida vakavoitui ja katsoi opettajaa silmiin. "Hänen lempieläimensä on kilpikonna!" Ida nauroi taas. Tina torui häntä ja pyysi häntä lopettamaan, sillä ei ollut kohteliasta nauraa toiselle. 

Opettaja kysyi Estellan vieressä istuvan tytön nimeä ja lempieläintä. Tyttö vastasi nimekseen Anastasia Tirsa-Pursu ja lempieläimekseen Idan tavoin kissan. Ida hymyili Anastasialle opettajan kysyttyä jo eturivin poikien nimiä. 

Eturivissä käytävän puolella istuva tummatukkainen poika oli paljon toista poikaa reippaampi ja vastasi ensin. "Olen Caspar Simell ja lempieläimeni on jaguaari." Casparin vierssä istuva poika katsoi kauhuissaan eteenpäin saamatta sanaa suustaan. Lopulta Caspar sanoi ystävänsä nimen. "Toi on Eevartti Majuri ja sen lempieläin on hevonen. Niillä on kotona kaks."

Opettaja hymyili luokalle ja kiitti kaikkia. Hän kertoi tunnin päättyneen ja lähetti lapset välitunnille. Lapset ryntäsivät ovesta ulos kaikki yhtä aikaa ja katosivat kukin omille teilleen pihalla. Ida oli päättänyt etsiä Anastasian käsiinsä ja tutustua tähän paremmin. 

Ida ja Anastasia alkoivat heti jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja Ida tiesi, että Anastasiasta tulisi hänen ystävänsä. Tytöillä klikkasi heti hyvin yhteen ja jo välitunnin päätteeksi tytöt leikkivät keskenään frisbeen kanssa.

Seuraavalla tunnilla tytöt istuivat vierekkäin, eikä kukaan huomannut Estellan silmäkulmasta valuvaa kyyneltä.

----

Jessica istui yksinään olohuoneessa. Ulkona oli jo pimeää. Gaston ja Janet olivat lähteneet yhdessä elokuviin juhlistamaan jotakin Jessican mielestä täysin turhaa vuosipäivää. Jessica oli täysin vaipunut omiin ajatuksiinsa. Talossa oli Joelin, Jeanin, Evan ja Idan muuton jälkeen ollut todella usein aivan hiljaista. Tuntui siltä, kuin olisi ollut yksinään maailmassa. Jessican ajatukset lähtivät harhailemaan väärille poluille, kun mikään ei ollut niitä estämässä.

Jessica ei tiennyt, muistiko Uuno häntä. Mutta hän tiesi, että muisti Uunon ja oli tiedostamattaan kaivannut miestä rinnalleen kaikki kuluneet vuodet. Jessica todella kaipasi Uunoa. Ja vaikkei hän tuntenut miestä, eikä tiennyt halusiko edes tuntea, hänen sisälleen oli syttynyt kaipaus, jota kukaan muu, kuin Uuno, ei pystyisi sammuttamaan.

Yhtäkkiä Estella ryntäsi ovesta sisään ja juoksi huoneeseensa kyyneleet silmissään. Jessica nousi sohvalta ylös ja koetti saada tytärtään kiinni. Estella kuitenkin ehti pamauttaa huoneensa oven kiinni ennen, kuin Jessica ehti ovelle asti.

"Estella, mikä on?"

--------

Voi hitto. Miksi Estella itkee? Ensimmäinen koulupäivä ei ollutkaan tytölle se kaikkein paras mahdollinen. Johtuuko itku kenties siitä? Voiko olla jokin muu syy? Ja Uuno is back! Vaan mitenköhän Jessica mahtaa suhtautua tulevaisuudessa? Tuleeko Uuno kuvioihin lähemminkin?

En tiedä, miksi yksi kuvista on erittäin sekavaa pikselimössöä. Pahoittelen.

Pahoittelen ihan hirveän paljon superpitkäksi venynyttä taukoa. Enkä edes ilmoittanut mitään! :/ No I'm back. Ainakin toistaiseksi. Ylioppilaskirjoitukset on vieneet ihan älyttömästi aikaa ja en ole oikeastaan ehtinyt pelata ja kirjoitella, vaikka halua olisi löytynyt vaikka muille jakaa. Ja jotenkin tuntuu siltä, että lukulistani lyhenee lyhenemistään, kun kaikki tarinat loppuvat, eikä uusia vaikuta tulevan kuin sieniä sateella. Harmittaa, toivottavasti tämä yhteisö ei sammu kokonaan. 

Anyways. Mä menen nyt jo heti kuvaamaan seuraavaa osaa. Mitähän siinä tapahtuu? Aikataulua en osaa yhtään antaa, mutta toivottavasti pian saisin seuraavankin osan valmiiksi. Stay tuned! 

Pusuja niille, jotka jaksavat täällä käydä. Ilmoittakaa itsestänne, niin pystyn suuntaamaan pusuni! :*

xoxo

Kiiy

Osa 25 ~ Riita

Twinbrookissa oli kesä. Kukat kukkivat ja puut olivat kauniin vihreitä. Linnut lauloivat kauniisti ja kaikki nauttivat kesälomastaan. Ainoastaan ne harvat ihmiset, jotka joutuivat olemaan töissä olivat onnettomia. Kesä oli kauneimmillaan, eikä syksyä ja koulun alkua haluttu edes ajatella.

"Mutta Joel! Hän on ollut siellä jo ties kuinka kauan!" Jessican ääni kaikui tyhjässä olohuoneessa. Joel loi sisareensa välinpitämättömän katseen. "Jessica rakas, lakkaa välittämästä. Evalla on vain ikävä äitiään ja kotia Delluksella. Hän käy nyt varmasti läpi sitä, mitä sinä kävit tänne tultuasi lävitse", Joel pudisti päätään ja laittoi käden taskuunsa.

Jessica raivoistui. Hän ei ollut valmistautunut palaamaan ajassa taaksepäin. "Aivan, kun sinulle ei vielä ehditty kertoakaan!" Joel hätkähti taaksepäin huomatessaan sisarensa silmiin nousevan raivon. "Minulla", Jessica piti tauon. "Minulla ei ollut aikaa surra lähtöä. Minulla ei ollut aikaa ikävöidä teitä! Janet ei selvitynyt avaruusmatkasta aivan vammoitta", Jessican silmät leiskuivat vihaa. "Miten niin?" Joel näytti hämmentyneeltä. "Mitä sinä tarkoit--" "Janet makasi puoli vuotta tajuttomana sairaalassa! PUOLI VUOTTA! Kävin hänen luonaan joka ikisenä päivänä. Puhuin hänelle, lauloin hänelle ja toivoin parasta. Isän sairastumisen jälkeen en osannut edes kuvitella elämääni ilman teitä. Lohduttauduin siihen ajatukseen, että edes Janet olisi jatkossa luonani, kanssani", Jessica veti henkeä, mutta jatkoi antamatta Joelille mahdollisuutta puhua. 

"Miten sinä voit edes kuvitella, että Eva käy läpi saman, kuin minä kävin?" Joel nosti kätensä ilmaan rauhoitellakseen siskoaan. "Jessica olen pahoillani, mutta voisitko sinä hänen kummitätinään puhua hänelle?" Joelin katse ja ajatus siitä, että hän oli tytön kummitäti, sai Jessican leppymään hieman. "Minä puhun hänelle." Hiljainen hetki, jonka aikana Jessica kääntyi ympäri. "Mutta ainoastaan, koska hän tarvitsee nyt naista rinnalleen."

Eva istui huoneessaan, tai siinä huoneessa, jonka edelleen jakoi isänsä, setänsä ja serkkunsa kanssa. Hänen tummansininen kissapehmolelunsa nojasi vasten vasenta jalkaa ja lohdutti tyttöä. Eva oli kuullut isänsä ja tätinsä välisen keskustelun, mikä oli saanut hänet vielä surullisemmaksi. Ei hän ollut tiennyt, että Janet-täti oli maannut puoli vuotta sairaalassa. Puoli vuotta kuulosti Evasta niin kovin pitkältä ajalta.

Huoneen ovi avautui ja Jessica asteli sisään sanomatta sanaakaan. Hän käänsi katseensa veljentyttäreensä ja pudisti päätään. Eva näytti masentuneelta ja tässä perheessä Jessica jos kuka tiesi, miten masentunutta pitäisi käsitellä. "Eva?" Jessica kuiskasi hiljaa tytön nimen. "Saanko tulla?"

Eva nosti päätään ja nyökkäsi. Jessica nosti hymyn huulilleen ja astui sisään huoneeseen sulkien oven perässään. Hän pysähtyi Evaa vastapäätä, hymyili ja kuiskasi veljentyttärelleen: "Puhu minulle. Tiedän, että se auttaa", Jessican ääni oli edelleen hiljainen ja rauhoitteleva. Eva pyyhkäisi poskelleen levinnyttä meikkiä ja huokaisi syvään. Jessica istuutui alas matolle ja antoi Evan keräillä sanoja. "Minä... minun on vaikeaa olla täällä ilman äitiä. Minun on häntä ikävä. Haluaisin vain, että hän..."

Evan sanat hukkuivat yhtäkkiä alkaneen metelin vuoksi. Idan ääni kaikui talossa, kun hän huusi kiukkuisena serkulleen. "Siitäs sait! Nyt sä ainaski tiiät, ettet enää syö mun karkkeja!" Estellan nyyhkytys kuului vaimeana Idan hiljennyttyä hetkeksi. Jessica pyysi Evalta anteeksi, mutta hiljainen anteeksipyyntö ei tavoittanut tytön korvia, sillä Ida alkoi taas huutaa. "Et sä voi vaan ottaa mun suosikkia! Ne oli mun karkit!"

"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Gaston riuhtaisi Jessican ja Estellan huoneen oven auki. Tytöt olivat olleet huoneessa leikkimässä Estellan nukketalolla aivan rauhassa, kunnes Estella oli napannut karkkipurnukastaan karamellin. "Ida löi!", Estellan silmissä oli kyyneleitä ja hän oli painanut molemmat kätensä vasenta poskeaan vasten. Ida murjotti vieressä ja katsoi setäänsä uhmaten.

"Se karkki oli mun suosikkimaku! Ja se oli viimeinen!" Ida huusi edelleen täyttä kurkkua ja sanojensa vakuudeksi tönäisi serkkuaan nyrkiksi puristetulla kädellään. Estella horjahti, mutta pysyi pystyssä ja hänen poskelleen valui kyynel. Gaston avasi suunsa ja oli juuri torumassa Idaa, kun tämä jatkoi: "Nyt se vuodattaa krokotiilinkyyneleitä!" Idan ivallinen ääni sai toisen kyyneleen valumaan Estellan poskelle.

Hetken verran koko talossa vallitsi painostava hiljaisuus. Karkkipurnukka, josta tytöt olivat tapelleet oli kaatunut kumoon ja sieltä oli pudonnut matolle paperipäällysteisiä kermakaramelleja, jotka olivat olleet purkissa päälimmäisinä. Ne oli tuotu tuliaisina Dellukselta. Estella pyyhki kyyneleitään, mutta nosti molemmat kätensä takaisin punottavalle poskelleen.

"Ida, ne karamellit olivat alunperinkin Estellan, eikä sinulla ollut edes lupaa syödä niitä. Isäsi on kieltänyt sinua syömästä karkkia viikolla. Estella oli kiltti, kun antoi sinulle karkkejaan." Gastonin ääni oli toruva ja hänen ilmeensä oli vielä ääntäkin vihaisempi. "Muttakun --", Ida aloitti, mutta joutui vaikenemaan Gastonin alkaessa uudelleen puhua.

"Tästä päivästä lähtien sinä olet kotiarestissa. Et saa käydä ulkona muuta kun aikuisen seurassa ja autat kotitöissä aina kun siihen on tarvetta", Gaston piti tauon ja odotti Idan vastaavan jotakin. Tyttö näytti kauhistuneelta, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen. Isä ja Joel-setä ja Emma-täti olivat aina tehneet kaiken hänen puolestaan kotona Delluksella. Hän ei edes osannut hämmästykseltään kiinnittää huomiota siihen, että Janet-tädin mies komensi häntä, eihän hänellä ollut Idan tekemisiin mitään sanomista. "Arestisi jatkuu niin kauan, että teette sovinnon Estellan kanssa."

Talo hiljentyi. Kukaan ei enää sanonut mitään ja Gaston sulki makuuhuoneen oven poistuessaan sieltä. Hän asteli keittiöön, johon Janet ja Jean olivat valmistelleet päiväkahvipöydän. Jessica istui jo pöydän ääressä ja katsoi surullisen oloisena lasten luota palaavaa Gastonia. "Meidän täytyy varmaankin keskustella", olohuoneesta saapuva Joel huokaisi hiljaa.

"En usko, että voimme asua näin loputtoman kauan. Estella ja Ida riitelevät nyt jo, ja Eva mankuu omaa huonetta. Hän ei pidä siitä, että joutuu asumaan isänsä ja setänsä kanssa samassa huoneessa", Joel piti tauon, jonka aikana nosti jalkansa pöydän päädyssä olevan tuolin pienalle.

Jessica naputti hiljaa kahvilautasensa reunaa. "Mielestäni teidän ei pitäisi lähteä. Estellalle ja varmasti Idalle ja Evallekin tekee hyvää tutustua sukulaisiinsa. Kukaan heistä ei ole vielä pystynyt käsittämään sitä, että on muitakin sukulaisia kuin ne, joiden kanssa he ovat tähänastisen elämänsä olleet", Jessica lopetti lautasen naputtelun ja antoi katseensa kiertää jokaisen pöydän ympärillä olevan kasvoissa. "Haluaisin, meidän kaikkien vuoksi, että asuisitte täällä ainakin siihen asti, että Ida ja Estella saavat koulun aloitettua syksyllä ja sopetutuvat kouluelämään."

Vaivaantunut hiljaisuus laskeutui keittiöön. Kaikki vain tuijottivat eteensä ja pohtivat asiaa. Jessican ehdotus oli hyvä ja perusteltu. Kaikki pystyivät ymmärtämään pointin. "No?" Jessican kysymys sai muut havahtumaan takaisin tähän päivään.

Janet ja Jean nyökkäsivät. Joel näytti miettivältä ja Gaston kääntyi vaimonsa puoleen. "En ole niin varma tästä", hän puhui hiljaa, mutta kaikki huoneessa olevat kuulivat hänen sanansa. "Meitä on täällä todella monta, enkä halua että me aikuiset riitaannumme keskenämme. Se ei olisi kenenkään edun mukaista." Jessica nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi kyllä Gastonin pointin.

Joel käänsi katseensa Gastoniin ja katsoi tätä pistävästi. Hän oli aiemminkin selkeästi ilmaissut, ettei erityisemmin pidä Janetin aviomiehestä. Hänen mielestään mies ei ollut Janetille hyvä, mutta pystyi hyväksymään kaksoissisarensa valinnan. Jessican kanssa keskusteltuaan hän oli vakuuttunut siitä, että Gaston oli hyvä ihminen, eikä ikinä haluaisi mitään pahaa rakastamalleen naiselle. Joel päätti tällä kertaa vain nyökätä muiden mukana.

Jean oli tähän asti vain istunut hiljaa, mutta nyt hän karaisi kurkkuaan ja avasi suunsa sanoakseen jotakin. "Jos tehdään niin, että me olemme täällä siihen asti, että tytöt aloittavat syksyllä koulun. Ida ja Estella ensimmäisen luokan ja Eva kahdeksannen luokan. Silloin meillä on jo talo ostettuna ja muuttovalmiina täällä Twinbrookissa", Jeanin pitämän tauon aikana kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi. "Jos tämä on sovittu, voisimmeko alkaa syödä tätä herkullisen näköistä mansikkapiirakkaa?" Kaikki nauroivat ja kiristynyt tunnelma oli tiessään.

Jessican ja Estellan huoneessa oli pidetty mykkäkoulua, jonka päätteeksi tytöt olivat sopineet riitansa. Ida halasi Estellaa sovinnon merkiksi. Estella oli onnellinen, sillä Ida oli päättänyt tehdä sovun näin nopeasti. Ida sen sijaan suunnitteli seuraavaa siirtoaan luottaen siihen, että hänen hyväuskoinen serkkunsa nieli anteeksipyynnön.

---

No voi vitsit. Mitä Ida oikein menit tekemään?

Pahoittelut piiiiitkästä tauosta. Tämä osa taitaa olla vaan välissä ja piiiitkä tauko jatkuu. Voi myös olla, että pian tapahtuu jotain lisääkin. En tiedä. Pahoittelen silti pitkäksi venähtänyttä taukoa. 

Irvikselle tuhannet kiitokset poseista, jotka näkyvät kohtauksessa, jossa Gaston selvittää tyttöjen riitaa. Kiitos näistä kaikista kolmesta posesta! 

Heittäkää kommentilla. Risuja ja ruusuja, ihan mitä vaan.

Kiiy

Synttärispesiaali ~ Uusi prologi 2

Eletään vuotta 2014

Isabella on 5 vuotias.

Jo aikaisin eräänä aamuna, juuri auringon aloitettua jokapäiväisen taipaleensa taivaanrannan yläpuolella, Rebecca asteli päättäväisin askelin eteisestä perheen yhteiseen makuu- ja olohuoneeseen. "Carl!" Rebecca huusi jo käytävästä. Saavuttuaan huoneen ovelle hän huokaisi syvään. Koko perhe oli vielä unessa. "Carl!" Rebecca huusi uudelleen. Häntä väsytti, sillä hän oli koko yön ollut viimeistelemässä avaruusalusta. Heidän avarussalustaan.

Carl haukotteli syvään, veti peiton päältään ja laski paljaat jalkansa kylmälle, lämmittämättömälle lattialle. Hän asetteli rauhassa jalkansa villatossuihin ja vasta tämän jälkeen hän kiinnitti huomionsa vaimoonsa.

Rebecca seisoi edelleen samassa asennossa huoneen ovella. Hän odotti kärsivällisesti, että Carl sai vaihdettua vaatteensa. Sitten hän alkoi hymyillä arvoituksellista hymyään. Carl asteli lähemmäs vaimoaan kysyvä ilme kasvoillaan. "Se on valmis", Rebeccan kuiskaus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Carlin selkärankaa."Se on valmis!"

"Valmis!" Carl toisteli sanaa yhä uudelleen ja uudelleen. Hän harppasi viimeiset kaksi askelta Rebeccan luo ja nosti tämän ilmaan. "Valmis! Valmis! Valmis!"

Carlin ei tarvinnut kuin katsoa anovasti Rebeccan kasvoihin, kun nainen jo tarttui miestään ranteesta ja lähti juosten vetämään tätä kohti naapuritontilla sijaitsevaa valtavaa tehdashallia. Carl ehti hädintuskin sammuttaa valot makuuhuoneesta, jotta Hendrietta ja Isabella saisivat vielä jatkaa nukkumista.

---

Myöhemmin samana aamuna herättyään ja puettuaan, Hendrietta asteli Isabella sylissään pieneen eteiskeittiöön. Hän huomasi päivän sanomalehden ja aamupalatarvikkeiden vieressä pienen lapun, jossa häntä pyydettiin tulemaan nopeasti koulunjälkeen tehdashallille. Hendrietta hymyili sisarelleen ja laittoi heille molemmille aamupalan.

---

Samana iltana, kun Rebecca ja Carl olivat saaneet tehdashallille tyttäriensä lisäksi myös Brett Penrosen, he esittelivät aluksensa herra Penroselle. Aluksen sisälle oli juuri laskettu testierä nukutuskaasua, jonka jälkeen ovet oli taas avattu. "Olen vaikuttunut", Penrose myhäili katsoessaan Carlia. 

Eittelykierroksen jälkeen, kun Ceulit olivat palanneet pukuhuoneista avaruuspuvut päällään, Penrose alkoi puhua. "Alus todella näyttää siltä, että se kestää matkan planeetallemme, X6YZ3:lle. Sen kaikki laitteistot näyttävät toimivilta, joten hyväksyn aluksen tällaisenaan", Penrose piti tauon. "Haluaisin vielä tarkistaa, että laitteen äänikomennot toimivat kunnolla. Etteivät ne esimerkiksi tottele nuoren Isabellan käskyjä."

Carlin nyökkäys näytti vaivalloiselta, hän kuitenkin puhui kypäränsä sisässä olevaan mikrofoniin rauhallisesti, varmana asiastaan. "Äänikomennot on ohjelmoitu tottelemaan ainoastaan minun tai vaimoni äänellä sanottuja käskyjä. Laitteeseen on myös asennettu mikrofoni, joka tunnistaa Hendriettan tai tutkimuskeskuksen työntekijöiden äänet, jos meille sattuu jotakin. Kaikki on kunnossa, voit vaikka kokeilla, jos tahdot."

"Lasketaanko minut työntekijäksi?" Penrosen kysymys ei yllättänyt Carlia. "Lasketaan", hänen mikrofoninsa ääni muunsi sanan metallisen kuuloiseksi. "Selvä, hyvä on. Alus, käynnisty, ja valmistaudu lähtöön", Penrose puhui selkeällä, pehmeällä äänellään ja käänsi katseensa aluksesta Carliin.

Samalla hetkellä alus alkoi piippailla nopenevassa tahdissa. Ovien lukituslaitteistoon syttyi punainen, vilkkuva teksti, joka kertoi lähdön olevan käsillä.

Ceulit astelivat jonossa alukseen sisään. "Turvallista matkaa Ceulit!" Penrose toivotti hiljaa ovien kolahtaessa kiinni hänen edessään. 

Valtavan tehdashallin katto aukeni ja Penrose katsoi aluksen katoamista taivaalle.

"Turvallista matkaa."

---

Osa 2 valmiina. :) Pahoitteluni nyt kaiken viivästymisestä ja pitkästä tauosta. En ole edelleenkään tehnyt paljon suunnitelmaa enempää osan 25 eteen, enkä myöskään prologi 3n eteen. Kaipa niitä sitten myöhemmin taas.

Kiiy