lauantai 25. lokakuuta 2014

Osa 24 ~ Veljekset


Nuori mies astelee varmoin askelin kohti vaaleaa, puista taloa, jonka sisällä hän on viettänyt suurimman osan suruajastaan. Miehen taskussa oleva musta, samettinen rasia polttelee ihanasti ja miehen kädet palavat halusta ottaa rasian esille ja avata sen maailman kauneimman simin edessä.


Mies soittaa ovikelloa ja hänen sydämensä alkaa sykkiä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Tämä on se hetki, josta isä viimeisinä sanoinaan hänelle puhui. Vihreät siivet läpättävät hermostuksesta ja käsi laskeutuu ovikellolta täristen reiden viereen.


Kultatukkainen nainen avaa miehelle oven ja halaa tätä kuistilla tervehdykseksi. Hymyillen iloisesti nainen pyytää miestä tulemaan sisälle.


"Minulla on sinulle kerrottav...", nainen alkaa puhua helisevällä äänellään, mutta sulkee suunsa miehen tarttuessa naisen käteen. "Shhh", mies pyöräyttää naisen ympäri niin, etteivät suurista ikkunoista sisään paistavat auringonsäteet häikäisisi naista.


Nainen katsoo tatuoitua miestä silmiin. Miehen intensiivinen katse saa naisen jännittymään ja hermostuksessaan tuo sivelee isän muistoksi otettua vihreää siipitatuointia. 


Mies ravistaa naisen käden pois omaltaan ja hymyilee silmälasiensa takaa. "Emma Reb", mies aloittaa ja polvistuu rakkaansa eteen. Se hetki on nyt käsillä. Se hetki, josta isä häntä varoitti. Rakas isä.


Mies ottaa taskustaan samettirasian ja avaa sen Emman eteen. "Sinä olet minun elämäni valo. Sinä nostit minut ylös siitä kuopasta, johon valuin, kun isä kuoli. Emma, minä rakastan sinua kaikkein eniten tässä maailmassa. Emma, teetkö sinä minusta maailman onnellisimman miehen tulemalla vaimokseni?" Mies ei empinyt. Hän sanoi sanat aivan kuten isä oli häntä opastanut.


Emma ei saanut sanoja suustaan, vaan nyökkäsi onnellisena. Nainen ei ollut osannut odottaa mitään tämänkaltaista. Hänen eteensä polvistunut mies pujotti sormuksen hänen sormeensa ja hymyili onnellisesti. Emma ei tiennyt mitä sanoa.


Emma painoi silmänsä kiinni miehen kietoessa kätensä hänen ympärilleen halaukseen. "Minä olen raskaana", Emma kuiskasi ja tunsi miehen otteen kiristyvän ympärillään. 

***


"Isä haudattiin meidän takapihallemme. Hauta oli kauniin yksinkertainen ja se aidattiin kolmelta sivulta metallisella aidalla ja se sai marmoristen pylväiden varassa olevan katon ylleen. Aivan kuten isä oli halunnutkin. Äiti käytti haudan koristeluun lähes kaikki varansa vastustelustamme huolimatta. Isän hautaan kiinnitettiin kuva liekeistä, jotka polttelivat isän sisällä ennen hänen kuolemaansa. Kun hautakirjoitusta kirjoitettiin, äiti itki. Äiti itki jatkuvasti. 


Kerran viikossa pidimme hiljaisen hetken isän haudalla. Äiti itki aina haudan nähdessään ja hänen piti siirtyä nukkumaan meidän vanhaan huoneeseemme, sillä isän hauta näkyi hänen makuuhuoneensa ikkunasta. Äiti piti Emmasta. Hän halusi Emman olevan aina kanssamme. Pikkuveikka piti huolta äidistä ja minä Emmasta ja tulevasta vauvasta.


Äiti oli onnellinen pitkästä aikaa jälleen onnellinen, kun hänen kuopuksensa viimein täytti kahdeksantoista. Jean halusi juhlia isän haudalla, joten olimme kaikki kokoontuneet takapihalle juhlimaan. 

***

Sitten äiti kuoli. 
Yhtäkkiä. 
Varoittamatta. 
Emman lapsi oli hädin tuskin syntynyt, kun äiti meni huonoon kuntoon. Lääkärit puhuivat aivokasvaimesta, joka vahingoitti sydämeen meneviä hermoja. Hoitoa ei edes ehditty aloittaa. Olimme hänen vierellään viimeisenä hetkenä ja vakuutimme hänelle, että te olette kunnossa. 
Äiti houraili. 
Väitti, että oli nähnyt teidän kuolevan. Äiti lopulta nukkui rauhallisesti pois. 
Emma ja tyttäreni Eva olivat tukenani äidin kuoltua. Jeanilla ei ollut ketään. Hän kärsi keskivaikeasta masennuksesta, kunnes tapasi Alinen. 
Aline Gorberg, mukava ja herttainen nainen nosti Jeanin takaisin maanpinnalle, kuten Emma oli aikoinaan tehnyt minulle isän kuoleman jälkeen.
Kului kuusi vuotta.
Kuusi pitkää ja rauhallista vuotta.
Olimme muuttaneet nopeasti äidin kuoleman jälkeen toiselle puolelle kaupunkia. Lapsuudenkotimme oli aivan liian täynnä surua ja huonoja muistoja. Talo muistutti äidistä ja isästä. Ostimme yhdessä suuren tontin läheltä sitä paikkaa, jossa olimme kaikki asuneet aivan pieninä. Vanhan kotimme rauniot olivat siellä vieläkin! Tulipalosta oli kuitenkin jo ainakin 20 vuotta aikaa. Kun saimme uuden kotimme remontin valmiiksi, Aline kertoi olevansa raskaana. Kaikki sujui hyvin ja saimme ihasteltavaksemme pienen nyytin. Idan, Jeanin ja Alinen esikoisen. Aline kertoi meille toisesta raskaudestaan Idan ensimmäisenä syntymäpäivänä. 
Aline vietti raskautensa loppuvaiheilla monta viikkoa putkeen sairaalassa. Sitten lopulta eräänä päivänä Jean tuli masentuneena kotiin. Hän oli menettänyt sekä Alinen, että Isacin.
Jean masentui uudestaan.
Emma piti huolta, hankalasta lähes kaksivuotiaasta ja melkein kahdeksanvuotiaasta koululaisesta. Minä kävin töissä ja huolehdin kotona opiskelevan veljeni terveydestä. Sain suostuteltua Jeanin palaamaan työelämään ja tultuaan paremmalle mielelle, hän otti taas tehtäväkseen kasvattaa tyttärensä. Ida oli Jeanille kaikki kaikessa, kuten Eva ja Emma ovat minulle.

***


Sinä iltapäivänä olimme lähdössä kävelylle ja Jeania vastaan. Kannoin viisivuotiasta Idaa sylissäni, vaikka tuo osasikin jo kävellä, ja juuri 12 vuotta täyttänyt Eva asteli tympääntyneenä äitinsä perässä.


Emma pudisteli hitaasti päätään Evan kiukuttelulle ja komensi tytön tulemaan perässään. Eva nosti kätensä lantiolleen ja tuhahti. "Miks mun aina on pakko?"


Eva pyöräytti silmiään kapinallisesti ja otti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen. "Ei mun tarvi tulla. Osaan kyllä huolehtia ittestäni täälläkin sillä aikaa ku ootte Idan kanssa poissa", Emma vaiensi tyttärensä luomalla tähän paljonpuhuvan katseen. "Sinulla, neitiseni, ei ole mitään sanottavaa siihen, mitä olemme isäsi kanssa päättäneet. Sinä tulet mukaan, halusit tai et." Emman kunniaksi on sanottava, että Eva todella kuunteli äitiään. 


Hymyilin tyytyväisenä Evan lähtiessä kävelemään peräämme. Emma naurahti hiljaa ja katsoi sylissäni yllättävän rauhallisesti olevaa Idaa, joka näperteli niskaan laskeutuvaa punaista tukkaansa. Astuin portaat alas, kun Eva pyysi meitä pysähtymään. Hän oli jo lukinnut oven perässään, enkä ensin meinannut pysähtyä odottamaan. 


Sitten Emmakin pyysi minua odottamaan ja Eva nosti kätensä uudelleen lantiolleen tietävän näköisenä. "Mikä teillä nyt on?" Kysyin hiljaa kääntämättä katsettani kuistilla seisovaan perheeseeni.


"Taivaalla on jotakin", Emma kuiskasi ja sai minutkin katsomaan ylöspäin. Vaimoni oli oikeassa. Metallinen, hieman lintua muistuttava, vähän sinisenä hohtava ja inhottavaa kirskunaa pitävä avaruusaluksen kaltainen esine laskeutui alaspäin. 


Se laskeutui hitaasti talomme edessä kulkevalle tielle ja pysähtyi sitten. Kukaan ei tullut ulos, eikä minkäänlaista ääntä kuulunut. Katsoimme kaikki hämmästyneinä alusta. Jopa Ida lopetti hiustensa kanssa leikkimisen ja keskittyi seuraamaan kummallisen näköistä alusta. Sitten aluksesta alkoi kuulua metalinen ääni. Se kutsui minua nimeltä ja pyysi astumaan lähemmäksi. Alus kertoi meille tarkat ohjeet valmistautumiseen ja mitä meidän pitäisi ottaa mukaamme. Ääni pakotti meidät lähtemään teidän luoksenne maapallolle.

***


Saimme vähät tavaramme pakattua nopeasti ja auringon laskiessa Eva istahti puisten laatikoiden päälle odottamaan Jeanin paluuta. Olimme ilmoittaneet hänelle, ettemme lähtisikään häntä vastaan. "Eiks se vois tulla jo?" Eva pyöritteli silmiään hermostuneena. Hän olisi halunnut saada lähdön pois alta, sillä aluksen mukaan kenellekään ei saisi sanoa sanaakaan lähdöstä. Evalla teki tiukkaa saada pidettyä puhelin taskussaan. Hän olisi halunnut viestitellä ystävilleen. 


Ida oli alkanut jo väsyä Jeanin astellessa kotipihaamme. Tyttö huusi kiukkuisena. Hän olisi halunnut juoksennella pihalla, mutta Jean oli kaiken kokemansa jälkeen tytärtään kohtaan ylisuojeleva, joten emme voineet päästää Idaa maahan ilman Jeanin lupaa. 


Eva huokaisi hiljaa ja piti katseensa sedässään. Jean käveli rauhallisesti kohti meitä pitäen kuitenkin katseensa varmasti oudolta näyttävässä avaruusaluksessa. Aurinko oli jo melkein laskenut horisontin taakse ja keltaiset auringonsäteet loistivat kauniisti taivaanrannan yläpuolella muuttaen vuoret kauniisti kellertäviksi.


Jean tervehti meitä vaisusti saavuttaessaan meidät. Mies katsoi meitä kysyvästi ja selitin hänelle koko jutun alusta alkaen. Ida oli rauhoittunut huomatessaan isänsä. Tytön kuusivuotis syntymäpäivät olivat lähellä ja fiksu tyttö ymmärsi isän läsnäolon tuovan hänelle valtuuksia. 


Ojensin tytön viimeistä kertaa vaimoni syliin voidakseni keskustella veljeni kanssa. Emma ei aikonut lähteä mukaamme. Hän kuvitteli, ettei voisi lähteä synnynsijoiltaan. Kunnioitin hänen päätöstään. En voinut kahlita häntä, vaikka toivoinkin Emman tulevan mukaani. Minun tulisi hirveä ikävä rakastani. 


Keskustelin hetken Jeanin kanssa. Hänen mielestään kaikki kuulosti loogiselta ja metallinen ääni oli selkeästi kuulostanun Cinderellalta. Olihan Jeanillakin todella ikävä teitä. Hän tarkisti aluksen turvallisuuden ja ilmoitti, että voisimme lentää sillä. Jean on opiskellut insinööriksi sekä avaruustutkijaki masennuksensa aikana. Jeanin tavoitteena oli saada meidät kaikki joskus maahan teidän luoksenne. Hänen ei lopulta kuitenkaan tarvinnut tehdä sitä itse. Joku maapallolla teki sen hänen puolestaan.


Eva kovetti katseensa horisonttiin. Hänelle oli kova paikka joutua luopumaan ystävistään ja varsinkin äidistään. Hyvästellessämme Emman me itkimme. Pakkasimme tavarat alukseen ja suutelin Emmaa hyvästiksi. Autoin Idan ja Evan Jeanille alukseen ja kiedoin käteni viimeisen kerran vaimoni ympärille. Hän kertoi olevansa raskaana. Kyynel vierähti poskelleni ja irrottautuessani pitkästä halauksesta sipaisin huulillani hänen huuliaan. Sanoja ei tarvittu. Tiesimme, ettemme pystyisi elämään näin, mutta meidän olisi yritettävä. Emme halunneet alkaa riidellä asiasta. Emma jäisi ja minä lähtisin. Meillä kummallakin olisi kuitenkin muistoja toisistamme, sekä lapsi. Lapsi, joka tuottaisi kipua, eikä voisi antaa helpottavaa unohdusta.


Nousin alukseen taakseni katsomatta. Eva itki pitäen serkkuaan sylissään. Alus nousi taivalle nopeammin kuin se oli laskeutunut muutamaa tuntia aikaisemmin. Dellus katosi vähitellen näkyvistä ja pian se oli vain pieni piste mustassa avaruudessa. Emme tienneet tarkkaa määränpäätämme, tai kuinka kauan sinne kestäisi lentää. Tiesimme vain, että jos kaikki menisi hyvin näkisimme teidät jälleen. Pitkästä aikaa. Sitten me kaikki nukahdimme."

***


Joel vilkaisee vieressään istuvaa tytärtään ja vaikenee. Eva tuijottaa edessään istuvia simejä, Jessican ja Janetin silmät ovat täyttyneet kyynelistä. Joel nostaa kätensä ilmaan ja alkaa taas puhua. "Meidän olisi tarkoitus löytää täältä asunto. Siihen voi Cinderellan mukaan kuitenkin mennä aik..."


"Te voitte asua täällä, kunnes asunto löytyy", Janet keskeyttää veljensä ja pyyhkii kyynelen poskeltaan. "Meidän ei tarvitse puhua siitä nyt."


Jessica nousee veljensä perässä ylös ja kietoo kätensä tämän ympärille.
"Onneksi olette täällä, minulla oli niin kova ikävä!"

---

Missä kohtaa arvasit, että on kyse Joelista ja Jeanista? :)
Olisitko arvannut miesten tulevan Twinbrookiin lastensa kera?
Mitä piditte osasta noin ylipäätään?
Ihan yleisesti ite tykkään tästä osasta. Tekstiä tuli ihan kivasti ja sen kirjottaminen oli helppoa. Tosin aikamuodot nyt häiritsee ihan älyttömästi. Pahoitteluni niistä. Toivottavasti saitte selvää! :D
Olen nyt päättänyt, etten varmaankaan jatka Ceuleja kymmenenteen sukupolveen asti. Katsotaan, minkä sukupolven kohdalla olisi hyvä lopettaa tämä tarina suunnittelemallani tavalla. Se ei kuitenkaan ole nyt ajankohtaista. Kunhan sanoin. xD 
Päivittelin tuonne sukupuuhun nyt myös Joelin ja Jeanin, sekä heidän perheensä. Sukupuusta selitän tähän nyt vaan sen, että koska Aline oli luotu sim ja Joel ei varsinaisesti perinyt Isabellaa on Estella ainoa mahdollinen suvun jatkaja. Jessica nimittäin sai lapsen ennen Janetia, mikä oli Isabellan kriteeri suvun perijälle. Estella siis jatkaa Jessican jälkeen sukua ja hänet on merkitty jo jatkajaksi.

Eipä mitään. Seuraavaan kertaan ja Ceulien 2-vuotis syntymäpäivien merkkeihin! (Saatan jopa väkertää jonkun extran) :)

Kiiy

11 kommenttia:

  1. Voi hitsi miten kiva käänne! Ihmettelin pitkään, että kuka tuo kosiva mies oli ja missä nyt mennään. Isän hautakiven kohdalla aloin epäilemään ja viimein tuo äidin kuolema ja teksti paljasti kenestä oli todella kyse. Hitaat piuhat minulla, luulen =D

    Uskon, että tästä saat varmaan juonikuviollisesti vaikka mitä aikaiseksi, kuten tähänkin asti. Se on jännä miten toisissa tarinoissa voi kutakuinkin arvailla mihin suuntaan kirjoittaja tarinaa johdattaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta sinä olet yksi niistä, jonka tarinan käänteet saa ällistymään: Mitä nyt tapahtui? Ai se menikin näin! =D Ja molempi parempi, mutta huomiona kuitenkin =)

    Olen sitä mieltä, että jokaisen tulee itse saada päättää mihin kohtaan tarinan lopettaa. Kymmenen sukupolvea on hurjan paljon. Itse sen kertaalleen tehneenä en varmaan samaan lähde enää uudestaan. Kun ei ole turhan rankkoja tavoitteita, jaksaa tarinaan keskittyä eikä kirjoittamisesta tule pakkopullaa. Tarina pysyy ylipäätään paremmin kasassa. Itsellä ainakin pari joku sukupolvi ellei parikin tuli O'Connoreista aikoinaan käsiteltyä nopeasti ja puolihuolimattomasti, kun ei vaan riittänyt motivaatio.

    Hienoa jälkeä teet, joten tee se miten parhaiten näet =)

    -Windolyn-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äsh, yksi pari -sana liikaa tuolla kommentin loppupuolella. Näin se käy helposti konkarillekin mokia :-P

      Poista
    2. Oioi! Kiitos ihanan pitkästä kommentista! :3

      Joo no eihän sitä oikeastaan voinut arvata ennen tuota tekstiä. Saanko olla ylpeä, jos olen onnistunut!? ;)
      No katsotaan mitä mulla on mielessä... ;)

      Joo kymmenen on tosissaan todella paljon, Mullakin on kyllä aivan kohta pelattuna toisella suvulla tuo kymmenen ja huomasin, etten millään jaksa sitä todennäkäisesti kirjoittamaan. Sen verran suuri työ tässä kuitenkin on. Ideatkin saattavat loppua kesken.

      Kiitos kommentista Windolyn!

      Poista
  2. No olipas osa. Olin aluksi silleen, että mitä, onko minulla jäänyt osia lukematta vai mistä on kyse. Sitten ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen aikaharppaus, mutta eipä ollutkaan. :D Ihan mahtava osa! Perhe on taas koossa.
    Tätä oli ilo lukea, todella mielenkiintoinen juonikuvio. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No itseasiassa.... Aikaharppaus kyllä on tehty. Ida ja Estella ovat nimittäin syntyneet samana vuonna.
      Perhe todellakin koossa ja katsotaan mitä jatkossa tapahtuu. :D
      Kiitos Pisara!

      Poista
  3. Luin tän jo pari päivää takaperin, mut en tuolloin ehtiny kommentoimaan ja sitten se vaan unohtu, kun koko ajan oli kaikkea tekemistä :D Nyt tästä kommentista saattaa tulla vähän sekava, kun se eka lukukerta ei oo enää tuoreena muistissa :p Tässä se nyt kuitenkin tulee.

    Ensinnäkin, ihanan erilainen osa! Ja ihan mahtavaa kuulla jälleen Joelista ja Jeanista! ♥__♥
    Joel ja Emma oli niin ihana pari, miksi Emman piti jäädä kotiin ;_; Ymmärrän kyllä, että se ei vain voinut lähteä toiselle planeetalle, mutta että päästää vain irti miehestään ja vanhimmasta tyttärestään. Oli se takuulla koko perheelle aivan kamala kokemus, vaikka se ei tässä niin kovasti korostunutkaan D:

    Musta on aivan ihanaa, että Isabellan lapset... reunite? En muista mikä se on suomeksi, mutta kuitenkin! c: Ja Jessica on selvästi piristynyt tässä ajan kuluessa, tai ainakin se vaikutti siltä :---)

    Mä arvelen, että ainakin Evalle uuteen planeettaan sopeutuminen tulee olemaan hankalaa. Ja varmaan vaikeaa tuntea perheekseen sellaisia henkilöitä, joita ei ole koskaan edes tavannutkaan :D Eva on muuten tosi suloinen tyttö, toivottavasti sen (sekä Joelin ja Jeanin) elämääkin seurataan jatkossa, nyt kun he ovat "käden ulottuvilla" :D

    Äsh, en osaa sanoa enää mitään. Jään innolla taas odottamaan seuraavaa osaa! 8)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja arvaa kuka on unohtanut vastata sun kommenttiin! :(
      Hihi musta oli hirveän ihana kuvata ja muokata niiden vaatteita taas! :) Mulla oli ne tallennettuna lapsina ni sai vähän muistellakki niiden lapsuutta. :D Emmaa taisin vähän alikorostaa, mutta kyllä hänet kai mainitaankin jossain välissä... :)

      Joo tajuan, en mäkään keksi suoennosta. ja kyllä neljässä vuodessa kai piristyy kummasti, kun on mukana katsomassa lapsensa kasvua ja kehitystä.

      Ai et mitään osannu sanoa? ;) Kiitos kommentista!

      Poista
  4. Hyvä osa oli! :-)

    Katseeni kiinnittyi osassa ehkä eniten Emmaan: hirveän nätti sim. ;_; Harmi, että ei halunnut lähteä mukaan, ja ehkä se on vähän outoakin, ettei nainen halunnut lähteä kun miltei koko muu perhe lähti (paitsi se tuleva lapsi hehhe).
    No, onneksi Eva ainakin lähti mukaan koska on hänkin, kuten äitinsä, ihan ylinätti. ;;;__;;;
    En nyt muuta kommentoitavaa keksinyt, ylistin vain Ceulien naisten ulkonäköä :-D Kirjoitustaitosi on muuten parantuneet huimasti ensimmäisistä osista! Ei ole tönkköjä kohtia tai mitään, vaan todella mukavaa ja lennokasta luettavaa! :-)
    Uutta osaa odotellen! c--:

    -hedgehog-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hedgehog! :)

      Ja voitko kuvitella, ettei Emma ole luotu sim? Ja Eva myöskin oikeasti pelissä syntynyt Joelin ja Emman lapsi? :3
      No Emma ei voinut jättää kotiaan, koska ainakin mun päässä hänen molemmat sisarukset ja vanhemmat ja ystävät ja kaikki on tuolla ja äiti on vakavasti sairas. :) Et ei se ehkä outoa ole. Pikemminkin vaan sitä et Emma ei uskaltanut lähteä kohti uutta.
      Oi ihana kiitos palautteesta! :D

      Poista
  5. MIIISTÄÄ OOT LADANNU NOIN IHANII ISTUINPOSEI?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Google on kaveri.
      Kuvahakuun vaan the sims 3 sitting poses ja klikkailet niitä kuvien linkkejä auki. :) Toimivaksi todettu keino.

      Poista