tiistai 2. syyskuuta 2014

Osa 21 ~ Masennus

7 kuukautta myöhemmin

Pimeät ja synkät illat olivat vallanneet Twinbrookin täysin. Ulkona satoi jatkuvasti lunta ja kinokset olivat korkeat. Hangessa piti harppoa kunnola, jos halusi päästä liikahtamaankaan. Kukaan ei tosin halunnut liikkua ulkona, kylmässä ja pimeässä. Talvi oli venähtänyt todella pitkäksi eikä loppua näkynyt. Jokainen maan parhaista meteorologeista oli ennustanut talven kestävän vielä ainakin muutaman kuukauden. Kukaan ei tiennyt, milloin Twinbrook saisi seuraavan kerran kylpeä auringonvalossa tai milloin seuraavan kerran päästäisiin uimaan lämpimään jokiveteen.


Gaston oli lopultakin ottanut paikan talon miehenä. Hän hoiti yleensä siivoamisen ja erinäiset pienet puhdetyöt. Taas kerran työttämänä ollesaan hän päätti korjata pitkään rikki olleen television. Ei kenelläkään yleensä ollut aikaa sitä katsoa, mutta "jos kuitenkin jossain välissä" oli Gastonin syy ruveta ahertamaan. Janetin pehmeällä äänellä laulettu rakkauslaulu ja pianon sävelet lämmittivät Gastonin sydäntä ja televisioon tullut vika olikin nopeasti korjattu.
"Onko Jessica taas nukkumassa?"  mies kysyi Janetilta kääntämättä katsettaan televisiosta naiseen.
Janet nyökkäsi vastaukseksi tietämättä, ettei Gaston katsonut häneen. "Olen huolissani hänestä", Janet keskittyi taas pianoonsa. "Hänen pitäisi käydä taas lääkärillä."


"Niin pitäisikin", Gaston huikkasi vielä tyttöystävälleen poistuessaan huoneesta. Gastonin silmät osuivat jälleen kerran Janetin vanhaan Tony-nalleen. Hän ei ollut vielä uskaltanut kysyä Janetilta mitään nallesta. Saati sitten koskea siihen. Mies tiesi Janetin kertovan aikanaan kaiken. Hän tiesi kyllä Janetin ja Jessican tarinan. Hän oli saanut kuulla sen Jessicalta pian muutettuaan Twinbrookiin naisten luokse asumaan. Jessica oli vannottanut Gastonia pysymään tietämättömänä, hän ei ollut tiennyt, koska Janet aikoisi kertoa Gastonille. Ehkei ei koskaan. 


Jessica ei ollut raskauden edetessä päässyt eroon pahoinvoinnistaan. Hän oli tämän takia entistä väsyneempi ja nukkui melkein vuorokauden ympäri. Enää harvoin hän jaksoi nousta ylös sängystä edes syömään. Huolissaan oleva Janet nukkui usein Jessican tietämättä tämän vieressä varsinkin raskauden loppuvaiheilla. 


Niinä harvoina kertoina, kun Jessica nousi ylös sängystään hän oli vaiti ja maalasi. Maalauksista tuli raskauden edetessä yhä synkempiä ja värittömämpiä. Vaikka Jessica usein hymyili maalatessaan, hänen päässään risteilivät pakokauhuiset mitä jos -kysymykset. Mitä jos hän ei osaisikaan olla äti? Mitä jos lapsi ei olisikaan kunnossa? Mitä jos Jessicalle itselleen kävisi jotakin? Jessican raskausmaha ei ollut missään vaiheessa kovin suuri, mikä huolestutti tulevan äidin ja tämän perheen lisäksi myös lääkäreitä. 


"Auts!" Jessican silmät revähtivät auki jälleen yhden supistuksen voimasta. Häneen sattui, eikä kivulle näkynyt loppua. Tyynesti Jessica jatkoi maalaamistaan yrittäen kohdistaa kaiken keskittymisensä pienen vuorenhuipun maalaamiseen. Jälleen uusi supistus, joka sai Jessican huutamaan kunnolla.


Hän pudotti maalaustarvikkeensa lattialle painaen kätensä mahansa päälle. Jessicaan sattui vietävästi, eikä hän osannut pukea sitä sanoiksi, hän huusi vain apua ja koetti saada kivun loppumaan, 


Gaston oli samaan aikaan sisustamassa Jessican huonetta uudelleen. Parisänky vaihtui puolet kapeampaan ja pieni valkoinen kehto ostettiin huoneeseen. Janet oli samaan aikaan ostamassa lapselle vaatteita ja tarvikkeita, sillä vaikkei Jessica itse ollut halunnut tietää vauvan sukupuolta, oli Janet kysynyt sen voidakseen ostaa lapselle kaikkea tarpeellista. Lipaston siirtäminen jäi Gastonilta kesken, kun Jessica alkoi huutaa. 


"Jessica rauhoitu!" Gaston huusi paniikissa juostessaan ulos Jessican huoneesta ja oli kompastua maahan heitettyyn siveltimeen ja väripalettiin. Hänen hätäännyksensä ei lieventänyt Jessican paniikkia yhtään, sillä pakokauhuisten ajatusten lisäksi hän oli juuri ennen supistusten alkamista laskenut, ettei lapsen pitäisi vielä syntyä. Jonkin oli pakko olla vialla. "GASTON! Tee jotain! Sattuuuuuh!" Jessica huusi 


"Jessica rauhoitu!" Gaston yritti epätoivoisesti rauhoitella naista. "Lähdetään heti sairaalaan, ne osaavat auttaa sinua." Jessica kiljui taas, eikä saanut miehen sanoista mitään selkoa. Ne kaikki kuulostivat heprealta hänen korviinsa kaiken sen kivun keskellä. "Soita.....Janetille!" hän huohotti raskaasti Gastonin taluttaessa häntä kohti autoa.


Nopeammin kuin koskaan ennen Gaston ja Jessica pääsivät lähtemään Ceulien pihasta kohti Twinbrookin keskustassa sijaitsevaa sairaalaa. Lumi vain pöllysi auton kiihdyttäessä ja Jessican huutaessa kivusta, Gastonin yrittäessä pysyä oikealla kaistalla jäisellä tiellä. 


Janet ehti nopean hälytyksen ansiosta sairaalalle täsmälleen samaan aikaan kuin Gaston ja Jessicakin. Gaston jäi parkeeraamaan molempien naisten autoja ja päästi hieman rauhoittuneen Jessican ulos autosta aivan sairaalan oven edessä. Janet lähti sisarensa perään kirjauttamaan tätä sisään sairaalaan. 


Janetin ja Jesscan ollessa synnytyssalissa Gaston odotti ulkopuolella ja soitti heidän naapureilleen ja pyysi neiti Greneä tarkistamaan, oliko hän muistanut lukita ulko-oven kunnolla. Puhelu ei ehtinyt edes loppua, kun sairaanhoitaja tuli kysymään Gastonia. "Herra Rosseau, oletan?" naisen kohtelias kysymys sai Gastonin hämmästymään. "Olen" hänen vastauksensa oli hiljainen ja jokseenkin säikähtänyt. Gaston pelkäsi, ettäJessicalle tapahtunut jotakin, sillä sairaanhoitaja oli Gastonin mielestä tullut kamalan nopeasti pois huoneesta. "Pieni, mutta erityisen vilkas ja terve tyttölapsi on syntynyt kello 23.11", hymyilevä sairaanhoitaja puristi lämpimästi Gastonin kättä ja pyysi miestä katsomaan vauvaa.


Vielä samana yönä lääkärit totesivat sekä Jessican, että lapsen olevan täysin kunnossa. Jessica ei ollut suostunut ottamaan vauvaa ollenkaan lähelleen ja tyynesti käveli sisarensa ja tyttärensä perässä ulos sairaalasta. "Kuka on ihana? Kuka? Onko Sarah ihana, onko?" Janet leperteli lapselle käyttäen nimeä, jota tytöstä käytettäisiin ennen vauvan varsinaista nimeämistä, Nimi oli kuitenkin lapselle tämän henkilöllisyyden takia tärkeä asia, eikä Jessica ollut äitinä sanonut asiaan juuta eikä jaata. 


Surullinen Janet katsoi siskontyttöään, pientä kopiota vauva-Jessicasta. Hänen mielestään oli väärin, etteivät sairaanhoitajat ja lääkärit olleet voineet pakottaa Jessicaa ottamaan lasta syliinsä. Jessica oli edelleenkin omissa maailmoissaan kävellessään sisarensa perässä zombien lailla kohti parkkipaikalla odottavaa autoa. Janet leperteli edelleenkin vauvalle, mutta iloiset sanat kertoivat aivan muuta kuin hänen surusta ja huolesta vääntyneet sirot kasvot.


Janet laski pienen vauvan käsivartensa varaan ja ilmeettömänä tarpoi kinoksessa eteenpäin. "Jessica?" hänen kuiskauksensa ei tavoittanut sisarta. Jessican kasvot eivät liikahtaneet eivätkä näyttäneet minkään laista tunnistamisen elettä Janetin sanoessa Jessican nimen uudelleen, kovemmalla äänellä. "Tyttäresi", Janet piti tauon painottaakseen Jessican osuutta asiassa, "paleltuu pian, joten voisitko ripeyttää askeliasi hieman?" Lapsella ei ollut päällään muuta kuin Janetin ostama violetti mekko ja sairaalasta saadut sukkahousut, sekä pienet ruskeat villahanskat. 


Janet kantoi lopulta sisarensa tytärtä koko matkan kotiin. Jessica meni toisella autolla Gastonin kyydissä. Toisen auton mies oli jo aikaisemmin käynyt ajamassa kotiin. Pieni lapsi oli saanut lämpimän huivin ympärilleen. Janetin saapuessa kotipihaan olivat molemmat autot jo pienen lumikerroksen peittämiä ja ikkunat olivat niin kuurassa, ettei edes sisällä olevat valot näkyneet ulos ikkunoista. 


"Olet vielä hereillä", Janetin hämmästynyt huudahdus oli jo melkein herättää hänen sylissään nukkuvan tytön. Gaston nyökkäsi vastaukseksi ja päästi suustaan epämääräisen hymähdyksen. "Kellon on jo varmasti yli neljän. Eikös sinulla ole huomenna aamulla se joku työhaastattelu?" Gaston vain pudisti salaperäisesti päätään ja virnisti itsekseen.


"Menisit nyt nukkumaan?" Janet koetti vielä, muttei saanut vastaukseksi kuin uuden pään pudistuksen. Hänen sylissään oleva lapsi alkoi inistä ja Janet keskitti tyttöön kaiken huomionsa. "Hmph", hän tuhahti ja korjasi lapsen asentoa sylissään. 


"Peruin sen haastattelun", Gaston sanoi hymyillen tyttöystävälleen, joka lähti viemään kitisevää lasta Jessican huoneeseen. "Tule pian tähän, minulla on jotakin sanottavaa sinulle", Gastonin ääni kuului selkeästi vielä Jessican huoneen ovelle, kunnes Janet sulki oven perässään, jättäen Gastonin yksin olohuoneeseen. Virnuilemaan ja katsomaan jotakin hölmöä scifiohjelmaa.


Jessica oli jo sikeässä unessa Janetin tullessa kotiin Jessican lapsen kanssa. Hän ymmärsi Jessican olevan väsynyt rankan synnytyksen jälkeen, mutta lapsestaan kieltäytymistä lapsirakas Janet ei voinut käsittää, eikä sen puoleen hyväksyäkkään. Janet painoi lapsen rintaansa vasten silitellen sen selkää ja hyräillen lapsuudessaan oppimaansa kehtolaulua. 
"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie"


"hänt' ihana enkeli kotihin vie"
Janetin laulu oli niin hiljaista, ettei se herättänyt Jessicaa. Koko talo oli aivan hiljainen ja rauhallinen. Janetin päässä sen sijaan vallitsi kaaos. Entä jos Jessica ei voisi huolehtia tyttärestään? Miten tytön kävisi? Voisivatko Janet ja Gaston kasvattaa tytön omanaan? Antaisiko Jessica siihen suostumuksensa? Mutta Janet haluaisi myös oman lapsen. Olisiko se mahdollista? 
"Niin pitkä on matka, ei kotia näy,"


Tyttö oli nukahtanut Janetin hyräillessä ja tuhisi tyytyväisenä tätinsä sylissä. Jessica kahisutti peittoaan kääntämällä kylkeä ja Janet veti aivan rauhassa vaaleanpunaisen huovan lapsen päälle. Aivan hiljaa hän lauloi kehtolaulun viimeisen säkeen ja kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan tytön peitteelle. Hän oli peloissaan. Peloissaan tulevaisuudesta.
 "vaan ihana enkeli vieressä käy."


Kun sekä Jessica, että tämän tytär olivat sikeässä unessa, Janet palasi olohuoneeseen odottavan poikaystävänsä luokse. Gaston istutti Janetin tämän auton rattiin ja käski ajaa lempipaikkaansa koko kaupunissa. Janet oli aivan hämillään, mutta totteli kiltisti. Hän rakasti yllätyksiä. Gaston hyräili iloisesti radion tahtiin koko matkan. Vaikka kello olikin lähemmäs viittä aamuyöllä, molemmat olivat perteitä kuin peipposet.


"Janet." Gaston aloitti hiljaa ja astui askeleen lähemmäs tyttöystäväänsä. "Olet parasta, mitä minulle on ikinä sattunut. Olet aina niin lempeä ja ystävällinen, rakastat minua tällaisena kuin olen. Huonosti englantia puhuva mies ranskasta." Janet katsoi Gastonia kyyneleet silmissään. 


"Janet Carolina Ceul", Gaston kuiskasi rakastamansa naisen nimen polvistuessaan lumiseen maahan.


"Tuletko vaimokseni?"


Gaston paljasti pimeässä hehkuvan sormuksen ja katsoi Janetia silmiin. Janet ei voinut kuin heittää kätensä suunsa eteen, ettei kiljuisi onnesta. Se tunne, joka hänen sisällään oli, oli valtava. Määrittelemättömän suuri tunneryöppy rakkautta Gastonia kohtaan, adrenaliinin aiheuttamaa innokkuutta, hämmennystä, pelkoa ja se ajatusten sekasorto, jota Janet ei saanut järjesteltyään päässään. Gastonille se muutaman sekunnin mittainen hiljaisuus tuntui ikuisuudelta. Hän odotti kärsivällisesti paikalleen jähmettyneen Janetin vastausta. 


"Tulen!" Janet hihkaisi aivan yllättäen ja kun Gaston pujotti sormuksen Janetin sormeen, hänestä tuntui, kuin koko maailma olisi nyt ja tässä. Tulevaisuudesta ei olisi huolta, kunhan hän vain saisi olla Gastonin kanssa.


"Se on niin kaunis", Janet henkäisi katsoessaan sormustaan tarkemmin. "Kiitos rakas, kiitos" hänen puhetulvansa oli alkamaisillaan. "Minä rakastan sinua", Gastonin hiljaiset sanat lämmittivät Janetin sydäntä. "Minäkin sinua."


"Voi rakas, tämä on kuin sadusta. Tällaisesta minä aina uneksin lapsena kotona Dell...", Janet sulki yhtäkkiä suunsa säikähtäneenä ja kiepautti kätensä Gastonin kaulan ympärille. "Sinä teet minusta maailman onnellisimman naisen, tiesitkö sitä?" Gaston naurahti hiljaa ja Janet sulki silmänsä. Hän ei voisi vielä puhua lapsuudestaan miehelle. Hänen pitäisi, mutta aihe oli vielä liian lähellä. Menetksen tuska putosi takaisin sydämelle kiellettyjen ajatusten noustessa pintaan. 


Gaston löyhensi otettaan Janetista ja painoi huulensa tämän pehmeille huulille. "Shhh", hän kuiskasi Janetin yrittäessä sanoa jotakin. Tulevaisuudesta ei ollut pelkoa, kaikki oli hyvin. Janet hymyili tulevalle aviomiehelleen suudelmien lomasta. Mutta sitten hänen mieleensä palautui Jessica ja tämän tytär. Heidän olisi kiiruhdettava kotiin. Janet irtautui taianomaisesta suudelmasta ja mystinen hiljaisuus raukesi. Gaston oli pettynyt, mutta hänenkin mielestään oli parempi, jos he lähtisivät nyt, ennen kuin kotona sattuisi jotakin.


Kotona Jessica oli herännyt tyttärensä itkuun. Hän istui sängyllään jalat koukussa, pää polviin painettuna, muttei tehnyt tyttärensä eteen mitään. Ei uhrannut ajatustakaan. Hänen silmissään oli kyyneleitä. Tuskan kyyneleitä. Hän ei ollut valmis äidiksi, muttei voisi antaa lastaan Janetille ja Gastonille. Uunoa hän syytti huonosta olostaan. Lapsi hiljeni hetkeksi ja nukahti uudelleen. Jessica pysyi paikoillaan, liikahtamatta kun ovi kävi ja kikattava Janet saapui takaisin kotiin Gastonin kanssa. Heidän äänensä vaimenivat ja tyttö alkoi taas itkeä kehdossaan.


Janet asteli haukotellen sisarensa huoneeseen. "Jessica", hän aloitti hiljaa pyöritellen paljasta jalkaansa puulattian pintaa pitkin. "Jos et pysty huolehtimaan tyttärestäsi, otan hänet nukkumaan meidän huoneeseemme." Jessica oli täysin ilmeetön. Ainoastaan hänen siipiensä tasaiset liikkeet ja poskilla valuvat kyyneleet kertoivat Janetille sisaren olevan elossa.


"Jessica, huolehditko sinä tyttärellesi syötävää, vai otanko hänet nyt mukaani?", Janetin ääni oli kylmä ja tunteeton. Hän painotti tytär-sanaa turhankin paljon, muttei saanut sisareensa minkäänlaista liikettä. Huokaisten Janet katsoi vielä kerran sisareensa ja laski sitten kätensä rentoina alas.


"Shh, shh, ei ole mitään hätää. Ei ole hätää. Pieni saa ihan pian ruokaa ja sitten voidaan taas nukkua", Janet leperteli lapselle kävellessään tämän luokse. Jessica ei edelleenkään sanonut mitään, ei osoittanut minkään näköistä kiinnostusta kumpaankaan huoneessa olevaan. Hänen poskilleen valui lisää suolaisia kyyneleitä. 


Janet nosti itkevän tytön kehdosta ja katsoi surullisesti sisareensa kantaessaan lapsen pois äitinsä luota. Jessica kirkui päänsä sisällä saamatta sanaakaan ulos suustaan. 


"Ei älä vie häntä! Minä pidän hänestä huolen! Minä pystyn pitämään hänestä huolta!" 

----

Ja oikea vastaus edellisen osan mysteerimiehen henkilöllisyydestä tulee tässä. Varautukaa pitkään ja monimutkaiseen selitykseen, sillä sitä se on! :') Kuvituksena toimii kuvia jokaisesta herran ikävaiheesta.


Jossain vaiheessa pelatessani huomasin yhtäkkiä, että Jessica on raskaana, Samulille. Tässä vaiheessa peli ei vielä ollut Sunset Valleyssa ihan sekaisin ja ajattelin, että kiva juttu. Saanpahan yllätyksen tarinaan ja pääsen keksimään lisää juonenkäänteitä! 


Kun Jessican ja Samulin poika Behr Ceul, lopulta syntyi rakastuin poikaan ihan totaalisesti! ♥ Mun oli pakko saada pitää toi lapsi tarinassa oli mikä oli! Samulin ja Jessican ihonvärit sekoitettuna ja saisin pidettyä liilan ihon vielä tarinassakin! 


Kun Samuli ja Joel bugasivat yhtä aikaa oli pakko tehdä jonkinlaisia muutoksia tarinan kulkuun. Kuvioon astui lopulta Cinderella. Oli pakko keksiä syy, jolla saan edes jonkun Ceulin pelastettua bugaamiselta. Päätin lähettää Jessican ja Janetin, sen hetkiset suosikkini (JOEL OLI MUN RAKAS MUT SE BUGAS!!! :'c  ) "turvaan" ja kehittää sopivan syyn lähtemiselle. Syntyi idea sodasta. Connor ei ollut missään vahiheessa ollut mieleiseni hahmo, joten päätin tappaa miehen. Sitä ennen hieman lisää draamaa ja tadaa, sodan aikainen sairaus, johon ei ollut parannuskeinoa. 


Kun olin saanut tapahtumat Sunset Valleyssa loppumaan ja siskokset pois "Dellukselta" mun tuli yhtäkkiä ikävä Isabellaa. Halusin naisen peliini keinolla, millä hyvänsä! Ja koska olin aiemmin huomannut Behrin olevan täydellinen suvunjatkajaksi, halusin hänetkin tarinaan mukaan. Ajatuksesta tietenkin pettyneenä luovuttuani jokin aikaa takaperin. Päätin sitten, että Twinbrooklaiset halusivat saada Isabellan takaisin "kotiin" kertomaan matkastaan ja elämästään. Mukanaan Isabella toisi Behrin, jonka hän kertoisi olevan Jeanin poika. Mun tuurillani nämäkin suunnitelmat lopulta kariutuivat.


Isabella nimittäin kuoli kuvatessani Behrin ja Isabellan lähtökohtausta. Olin niin harmissani ja vailla ideoita, etteä kirjoitin valmiiksi jo blogikirjoituksen, etten pelin ongelmien takia jatka tarinaa. Sain kuitenkin idean jatkosta (en voi vielä  kertoa! ;3) ja päätin jatkaa. Isabellaa kun ei ollut tallennettuna mihinkään. Enkä jaksanut alkaa Behrillä keräämän kaikkea elämän eliksiiriin vai mikä lieneekään. 


En keksinyt Behrille mitään syytä tulla enään tarinaan missään vaiheessa, joten jossain vaiheessa sain idean arvuutella teiltä kuka on kyseessä. Olen edelleen pettynyt niin epätemperamenttisen Isabellan kiukutteluun, että en edes vaivautunut tallentamaan naisen hautaa erään tarinaan myöhemmin tulevan henkilön taskuun, että saisin sen ehkä tulevalle sukuhautausmaalle. aikuisena Behrissä näkyy hyvin Jessican hiustenväri ja suu. Silmät ja nenä ovat Samulilta, tosin silmien väri on hieman mysteeri. Pään muodosta en osaa sanoa mitään, mutta ei tuo kyllä näytä Ceulien vähän pitkänmalliselta päältä. 


Voitteko uskoa, että koska EA ja koska _sims_ mulla ei tule tarinassa näkymään näin ihanaa vanhusta! Isabella tosin oli ruma vanhus, joten olen suht tyytyväinen, että häntä ei voidakaan nähdä enää. Tosin olisihan se ollut kiva. Mainitsinkin jo, että eräällä henkilöllä olisi ollut mahdollisuus saada Isabellan hautakivi mukaan Dellukselta, kun hän tarinaan ilmestyy, mutten vihoissani kuitenkaan laittanut. Tulipalohauta jää kuitenkin näkemättä. Joku tai jotkut siis saapuvat siskosten entisestä kotipaikasta Twinbrookiin. Kuka tai ketkä, sen selviämiseen menee vielä hieman aikaa.  Olisitteko te halunneet nähdä Behrin tarinassa Jeanin poikana vai Jessican ja Samulin poikana? Olisko Behr ollut perijäainesta ulkonäöllisesti? :)

----

Hahaa, tytön oikeaa nimeä saatte vielä odottaa jonkin aikaa! :3
Kirjoitettuani tätä monessamonessamonessamonessa pätkässä huomaankin yhtäkkiä julkaisevani tämän keskellä viikkoa (melkeen) keskellä yötä ja edes aloittamatta seuraavan osan kuvien muokkaamista. En todellakaan tiedä mikä muhun on menny! O.o 
Jessica todellakin sai tyttölapsen. Oisin halunnu pojan (koska Behr#2) mut tyttökin käy mainiosti. Uuno ei siis vielä tiedä tyttärestään, eikä Jessica todennäköisesti aio edes kertoa miehelle. 
Mitä mieltä olitte yllätyskosinnasta? Tuliko oikeeseen aikaan? :D Ja nyt niille innokaille, jotka jo hihkuvat innoissaan että JES häät!! ♥♥♥♥ No way. Janet ja Gaston päättivät sitten ihan kaikessa hiljaisuudessa kesken kuvaussession karata naimisiin. Siis ihan kirjaimellisesti. 8) Olin pelaamassa kohtausta, jossa Jessican lasta opetetaan kävelemään ja yhtäkkiä Janet ja Gaston vaan ite päättää lähteä johonkin ja mennä naimisiin! Murrr, Oisin itekki halunnu häät! :3
Mitä veikkaatte tytön nimeksi. Voin sanoa, että aika erikoinen nimi tulee olemaan. Entä luonteenpiirteet :) Molempiin ainnoin sellasen pienen vinkin tuolla tekstissä, joten jos osaa etsiä osaa varmaankin arvata oikein. :)
Heittäkää ihan millasella kommentilla tahansa ja kliksutelkaa tuolta tuo Luin-nappula! :) 
Kommentit on aina kiva piristys! :*

Kiiy


4 kommenttia:

  1. Tosi hyvä osa:) Ihanaa kun Gaston kosi Janetea, tui tui. <33
    Voi Jessicaa, hänellä on varmaan raskauden jälkeinen masennus. Toivottavasti se menee ohi ja pystyisi olemaan äiti omalle suloiselle tyttärelleen. Gaston on kyllä niin herrasmies, että en kestä. :D <3
    Kerta kaikkiaan todella hyvin tehty osa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös ne kliseiset ranskalaismiehet yleensä herrasmiehiä ole? ;)
      Kiitokset! :3

      Poista
  2. Ooh, ihana osa taaaaas! Niin ihanasti kirjotettu ja kaikki. Musta on kiva, ettei kaikki ole aina ihan ruusuilla tanssimista, mutta silti mukaan mahtuu myös niitä positiivisia tapahtumia :3

    Jessica eiii! Kunpa sen masennus menisi ohi, ettei "Sarah" joutuisi elämään ilman äitiä ;_; Tietysti Janet hoivaa sitä, mutta eihän se ikinä ole sama asia kuin oma äiti, ei vaikka oltaisiin kuinka läheisiä. Toisaalta pystyn jollain tasolla ymmärtämään sitä kamalan hyvin, mutta tajuan kyllä Janetiakin ja sitä, että totta kai sitä suututtaa. Jessicalle suuttuminen on kuitenkin asia, mitä sen ei missään nimessä pitäisi tehdä :c Se ei nimittäin todellakaan auttaisi Jessicaa parantumaan masennuksestaan.

    Voi ihanaa, kihlat! :3♥ Ihanasti jotaki iloa tähänkin osaseen♥

    Anyways tykkäsin ihan kamalasti tästä osasta, ihanan hyvin ja huolellisesti toteutettu taas kerran! :3
    Niin joo, ja mun mielestä Behr (ihanainen nimi btw!) on hyvännäkönen mut tykkään kyllä "Sarahin" ihonväristä enemmän :3 Mut olis sitä kyllä ollu kiva nähä tarinassa koska SAMULI ♥-♥ ;_;

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana kommentti! :3 Kiitos! Joo no tätähän mulla aina täällä blogissa näkyy, ku tykkään ite samanlaisesta! :)
      Katsotaan mitä tuleman pitää! :)
      Kihlat kyllä, muttei häitä piiitkään aikaan... :(
      Haha Behr on kiva nimi! Voi banssu, taisit oikeesti tykästyä Samuliin! :'( Nyyh, olihan se ihana mies!
      Kiitokset kommentista! :D

      Poista