Osa 10 ~ Ikävä

 Seison kaupungin takana kohoavilla kukkuloilla ja nautin tuulesta. Virkistävä tuuli leyhyttää hiuksiani ja hymyilen. Sadepilvet vyöryvät kaupungin ylle. Tämä se vasta on elämää. Mutta silti toivon kuolemaa.

Janet nukkui ympäristöstään tiedottomana makuupussissa. Hän ei muistanut edellisestä illasta mitään, mutta näki unta sen tapahtumista. Janet keinui, hänen vauhtinsa pysähtyivät jonkun naisen ottaessa keinun naruista kiinni. Hän nosti Janetin ilmaan ja kantoi rauhoitellen pois kotoa. Janet ei rimpuillut, sillä hänestä tuntui, että se tuottaisi vain lisää ongelmia hänen pienen päänsä vaivaksi.

Janetin kaksoisveli -Joel- autuaan tietämättömänä siskonsa tilanteesta asteli portaita alas päästäkseen pihalle leikkimään. Vesisade oli alkanut jo aamun valjetessa, joten pihalle oli alkanut jo muodostua pieniä vesilätäköitä, joihin Joel mielellään juoksi hyppimään ja roiskuttelemaan.

Isabella, Jessica ja Connor istuivat olohuoneessa. Jessica ja Connor nauttivat olostaan, nuorimpien lasten tehdessä omia juttujaan. Isabella oli ainut, joka tiesi Janetin katoamisesta, hän ei ollut vielä kertonut muille ja yritti istua hiljaa paikoillaan olohuoneessa. Jessica katseli televisiosta lempisarjansa uusintoja ja Connor koitti saada työjuttuja tehtyä tietokoneella.

"Janet on kadonnut", Isabella rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden ja sai kihlattunsa ja esikoisensa hiljaisiksi. "Janet on mitä?" Jessica toisti äitinsä lauseen nopeasti sen ymmärrettyään. Connor järkyttyi niin paljon, ettei saanut suustaan muuta kuin ähkäisyn.

Jessica ryntäsi hädissään ikkunan ääreen ja huomasi parahiksi Joelin lähtevän pyörällä pois kotipihasta. "Missä hän on?" Jessica kysyi saaden vastaukseksi vain masentuneen olankohautuksen. "En minä tiedä", Isabella vastasi hetken kuluttua hiljaa. 

Sitten kaikki olivat hiljaa surunsa ja järkytyksensä keskellä. Joel pyöräili pihan edessä innoissaan ja jokaisella kerralla, kun lätäköstä roiskui vettä hänen kiljuntansa kuului sisälle asti. Hän ei ymmärtänyt, että hänen ilonsa vaikutti hänen vanhempiinsa niin paljon, että Isabella alkoi itkeä, ja Connorin piti lopettaa töiden tekeminen, kun kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Jessica meni halaamaan äitiään.

Muun perheen ollessa olohuoneessa, oli Jean jäänyt lastenhuoneeseen leikkimään omia leikkejään ja väsähtänyt jossakin vaiheessa. Poika oli nukahtanut lattialle. Pienen Jeanin uni oli levollinen, eikä huoli siskosta vaivannut häntä.

***

Seuraavana päivänä Janet heräsi pitkiltä uniltaan jäykkänä. Hän yritti ensin venytellä, muttei saanut lihaksiaan vetreytymään. Tyttö ei ensin edes tajunnut olevansa jossakin muualla kuin kotona, mutta sen tajuttuaan hän hätääntyi.

Janet nousi ylös ja katsoi ympärilleen. Vanhoja renkaita ja muita työmaalla käytettäviä esineitä. Hän oli jossakin varastossa. Janet oli aivan paniikissa, mutta pystyi seisomaan paikoillaan ja yritti rauhoittua. Hän näki lattialla sanomalehtipinon ja ymmärsi katsoa päivämäärät. Päälimmäinen lehti oli päivätty elokuussa vuonna 2004. Lehdet olivat siis todella vanhoja. 

Janet alkoi itkeä. Hän oli aivan pulasssa. Ei tietoakaan päivämäärästä, olinpaikasta, kellonajasta. Ei yksinkertaisesti mistään. Hänen oli myös kamala nälkä, eikä kopperossa ollut yhtään mitään syötäväksi kelpaavaa. Ja paperia hän ei söisi. 

Isabella nosti Jeanin pois pinnasängystä ja jäi paikoilleen katsomaan vastapäistä seinää. Kun Jean repäisi häntä hiuksista, Isabella havahtui ja silitti poikansa päätä. "Voi äidin pientä", Isabella huokaisi. Samassa hän ymmärsi, että muun perheen vaiteliaisuus ja huoli Janetista vaikutti myös Jeaniin. Poika aisti selkeästi muun perheen mielialan ja oli itsekin surumielinen.

Isabellan ryhdistäydyttyä ja alettua opettamaan Jeania, Connor oli taas alkanut tehdä töitä. "Rakas?" hän kutsui Isabellaa olohuoneeseen. 

"Mitä?"

"Sait sähköpostia, haluatko lukea?" Connor puhui selkeästi säikähtäneellä äänellä. Hänen sormensa eivät enää liikkuneet näppäimistöllä työtehtävän parissa, eivätkä aivot tehneet töitä, kuten olisi pitänyt. Miehen kasvot kalpenivat, sillä hän oli nähnyt sähköpostiviestin otsikon. 'Janet Carolina Ceul'.

Isabella nousi lattialta jättäen Jeanin lastenhuoneeseen. Vaikkei hän olisi halunnut jättää poikaa yksin. Isabella asteli vakain askelin tietokenpöydän luokse ja kumartui miehensä olkapään yli katsomaan näyttöä.

"Avaa se viesti!"

Isabella ja Connor lukivat viestin aivan hiljaa. Kumpikin useaan kertaan, ymmärtämättä ensin sen sisältöä. "Me emme voi tehdä mitään!" Isabella parkaisee ymmärrettyään totuuden. Hän lyhistyi lattialle ja jäi siihen nyyhkyttämään Connorin kumartuessa lohduttamaan tulevaa vaimoaan.

Samaan aikaan, kun Isabella ja Connor lukivat sähköpostiviestiä Janet oli saanut vieraan pieneen kopperoonsa. Pitkät tummanpuhuvat saapikkaat ja pikimusta minihame korostivat naisen pituutta. Nainen katseli nukkuvaa lasta, ja hänen naputellessaan kärsimättömästi puista lattiaa korollaan Janet kääntyili unissaan.

Naisen ilme oli selkeästi vihamielinen. Hän ei olisi halunnut tämän lapsen olevan täällä. Hän olisi halunnut sen naisen. Naisen joka ei ollut tältä planeetalta. Tästä lapsesta ei olisi hänelle mitään hyötyä, toisin kuin naisesta. Vaikka toisaalta hän hyötyi tytöstä paljonkin. Jo hänen läsnäolonsa sai lapsen luovuttamaan naiselle energiaa. 

Zara Farley katseli edelleen nukkuvaa tyttölasta. Lapsi ei heräisi ennen kuin Zara haluaisi, toisin sanoen lapsi ei heräisi ennen kuin Zara Farleyllä olisi tarpeeksi energiaa toteuttaa suunitelmansa. Suunnitelmansa, josta kukaan ei tiennyt. Vain hän, ja hänen lähin alaisensa. Zara nauroi ilkeästi hykerrellen ja sai tyttölapsen taas kääntymään unissaan.

Ceuleilla Joel oli väsynyt päivän päätteeksi. Hän oli saanut tietää siskostaan. Joel oli ollut kauhuissaan ja alkanut pelätä muun perheensä puolesta. Perhe oli Joelille kaikki kaikessa. Jessica oli koettanut lohduttaa pikkuveljeään, muttei ollut saanut poikaa vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä ollut vaaraa. Joel oli vain rynnännyt huoneeseensa ja itkenyt itsensä uneen.

Joel kääntyili sängyllään ja huokaili unissaan Isabellan astuessa lastenhuoneeseen. Hän laittoi peiton poikansa päälle ja huokaisi hiljaa: "Rakas, Janet pääsee pian takaisin kotiin."

Isabella suukotti poikansa otsaa ja toivotti nukkuvalle pojalleen hyvää yötä. 

Poistuessaan lastenhuoneesta Isabella kääntyi vielä katsomaan nukkuvia lapsiaan. Jessica ja Joel nukkuivat jo, ja Jean nuokkui jo pinnasängyssään. Kyyneleet kihosivat Isabellan silmiin hänen ajatellessaan rakasta tytärtään jossakin kenties kaukanakin kotoa. Ehkä aivan yksin, kylmissään ja nälissään. Isabella ei voinut tietää, mutta hänen vaistonsa kertoi, ettei Janetilla ollut kaikki hyvin.

***

Seuraavana aamuna Isabella nousi väsyneenä sängystään ja katsoi kummissaan Connorin puolta heidän sängystään. Se oli petaamaton, eikä miestä näkynyt makuuhuoneessa. Isabella kohotti toista kumaansa hämmentyneesti ja alistui petaamaan molemmat sängyt, vaikka yleensä heidän perheessään Connor petasi pedit Isabellan tehdessä aamiaista. 

Nostaessaan Jeania kehdosta Isabella ajatteli hetken taas tulevan miehensä tunteita. Connor oli varmasti sekaisin huolesta kuten Isabellakin, mutta nainen ei vain ollut ymmärtänyt sitä ajoissa. Pienen lapsen iloinen jokeltelu sai Isabellan toisiin ajatuksiin, ja kaikesta tästä huolimatta hän päätti viettää perheensä kanssa tänään rentouttavan päivän.

Jeanin syödessä aamupuuroaan Joel nousi ylös yhtäaikaa Jessican kanssa ja täysin hämmentyneenä Isabella nosti katseensa kirjastaan. "Mihinkäs te olette menossa?" hän kysyi jatkaen sitten lukemista. "Äiti, tänään on ensimmäinen koulupäivä!" Joel naurahti väkinäisen kuuloisesti ja otti sitten Jessican pöydälle asettaman lautasen ja kaatoi siihen itselleen muroja. Isabellan silmät suurenivat. Hän oli täysin unohtanut poikansa ensimmäisen koulupäivän. Isabellan ajatukset alkoivat olla jo niin sekaisin, että hän unohti Janetinkin ensimmäisen koulupäivän olevan tänään. 

Kaikkien Ceulien poistuessa talosta jokaisen ajatukset risteilivät eri suuntiin. Connor jännitti tapaamista uuden pomonsa kanssa. Isabella mietti Janetia ja Zara Farleyn sähköpostia. Jessican ja Joelin ajatukset olivat koulussa. Jessica odotti ystävänsä Sandran ja poikaystävänsä Samulin tapaamista viikonlopun jälkeen. Hän oli lopulta myöntynyt Samulin ehdotukseen, muttei ollut saanut sitä kerrottua vielä Samulin siskolle Sandralle. 

Joelia jännitti aivan kamalasti. Pojan tukena ja turvana ensimmäisenä koulupäivänä olisi pitänyt olla kaksi siskoa, mutta toinen oli ollut jo pitkään kateissa ja toinen ei edes istunut hänen viereensä bussissa. Kyyneleet kohosivat Joelin silmäkulmiin, mutta hän pudisti ne pois inhoten epäreilua maailmaa.

Bussin lähtiessä pysäkiltä heidän talonsa edestä Isabella nosti kuopuksensa rattaisiin ja lähti tuon kanssa kävelylle. Jean oli aivan innoissaan raikkaasta ulkoilmasta ja osoitteli jatkuvasti joka suuntaan niin, että sai Isabellan nauramaan vapautuneesti pitkästä aikaa. Jean sai hänet jopa unohtamaan Janetin hetkeksi. Aivan pieneksi hetkeksi, mutta kuitenkin. 

Janet ei vieläkään tiennyt päivämääriä, eikä edes kellonaikaa. Hänen sisäinen kellonsa kertoi, että kerran päivässä hän sai pienen aterian ja riittävästi unta. Hän tunsi olonsa likaiseksi ja päätti sitten peseytyä lavuaarista tulevalla kylmällä vedellä.

Ulkoa kuului naisen terävä ja käskevä ääni, joka käski Janetin kääntyä ympäri. Vaikkei hän nähnyt tulijaa, hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa, oven narisevan sen auetessa ja pienen tömähdyksen muovisen lautasen osuessa lattiaan. Oven sulkeuduttua Janetilla oli taas lupa kääntyä. Hän istui ikivanhan säkkituolin päälle ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän ei edes vilkaissut ateriaansa, sillä hänessä oli herännyt tunne siitä, että häntä käytettiin hyväksi. Hän ei tiennyt miten, mutta ainakin se vei häneltä energiaa.

Jean leikki kotona nukellaan ja jokelteli iloisesti. Kävelylenkki oli saanut pojan hyvälle tuulelle, eikä pikkuinen ymmärtänyt ollenkaan, miksei äiti ollut hänen kanssaan onnellinen. Äiti vain puhui ilkeällä äänensävyllä ja se sai Jeanin surulliseksi. Isosisaruksetkin olivat kakki kadonneet, joten Jean sai tyytyä nukkeensa.

Isabella leikkimisen sijaan purki paineitaan siivoamiseen. Koko talo olisi keittiön puunaamisen jälkeen puhdas lattiasta kattoon ja takaisin. Isabella oli tyytyväinen, että hänellä oli jotain muuta kuin Jean, mihin purkaa surunsa, kiukkunsa ja paha olonsa. Hän kuvitteli, että oli saanut jo kärsiä tarpeeksi.

Jean taivutti nukkensa päätä ja naurahti sen rusahtaessa. Hetken poika oli hiljaa, mutta oven kolahtaessa hän alkoi taas nauraa iloisesti. Oliko joku tullut leikkimään hänen kanssaan? Jean tunsi olonsa yksinäiseksi äidin siivotessa, muttei voinut sitä kenellekkään sanoa. Hän olisi halunnut, muttei osannut.

Jessica katseli Sandran kasvoja. Tummempi tyttö oli aivan veljensä näköinen, mutta Sandralla olevia korkeita poskipäitä ja pyöreitä poskia Samulilla ei ollut. "No?" Sandra koetti aloittaa keskustelua, 

"Mitä sä vastasit Samulille?"

"Me seurustellaan nyt", Jessican tyly vastaus nauratti Sandraa. 

"Et oo tosissas? Sä myönnyit?" Sandran kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä.

"Joojoo, puhuttiin tää juttu halki Samun kanssa tossa viikonloppuna ja se on kummallekki fine, et ollaan yhes. Mut siit ei sit todellakaan saa kertoo kenellekkään. Ymmärrätsä?" 

Jessican tiukka äänensävy sai Sandran nyökkäämään. 

"Et varsinkan teiän porukoille!"

Kotiin päästyään Isabella pyytää Jessicaa viemään Jeanin potalle. Jessica vaihtoi vaattensa rennompiin ja letitti tukkansa. "Mitä muru?" Jessica leperteli veljelleen. "Onko Janet kotona onko?" hän naurahti hiljaa. Ei tientenkään ollut. Kyllä hän sen tiesi. Äiti olisi laittanut Janetin kouluun, jos tämä olisi ilmaantunut paikalle. 

Jessica taputti nuoremman veljenä päätä varovasti ja koetti saada väsynyttä poikaa valmiiksi. "Pääset ihan kohta tutimaan, mutta ensin pitää käydä potalla", Jessican jutut alkoivat naurattaa poikaa ja pian tämä olikin valmis nukkumaan.

Joelin tullessa illalla kotiin Isabella oli poikaa vastassa pihalla. Isabella halusi olla kaikille lapsilleen hyvä äiti, joten varsinkin nyt hän piti huolta Joelista. Kaksoset olivat olleet aiemminkin niin läheisiä, joten niin Joelia kuin Janetia varmasti painoi huoli sisaresta.

Isabella kumartui halaamaan poikaansa. "Olet äidille rakas."

-----------------------

HUOH! Anteeks tämmönen pitkä tauko ja nyt loppuun tämmönen turha tekstinpätkä. Joo pahoittelen tota taukoa, varsinkin kun tää osa oli valmiina ennen edellistä osaa. Seuraavaa en ole edes aloittanut. Olin vaan jotenkin liian itsekriittinen enkä uskaltanut julkaista, jos tunteet ei ollukkaan niin selkeät ja jos ja jos ja jos.... Nyt sitten päätin kaikkien joulukiireiden jälkeen MUOKKAAMATTOMANA julkasta ja kattoa mitä tulee. En yhä edelleenkään tiedä miksi blogger vaalentaa kaikkia kuvia, joissa on Isabella. Jokaisen kuvan pitäisi olla tummempi. Sekotan jatkuvasti Isan ja Jessican, ne saattaa olla sekasin jossain välissä. Mutta what ever koittakaa kestää. Kyllä noi naiset koht katoaa. Toivottavasti? 

Nyt vielä muutama kysymys, joihin todella toivon vastausta. 

Pääseekö Janet kotiin?

Olinko onnistunut sähköpostimuokkauksessa?

HYVÄÄ JOULUA NÄIN TODELLA MYÖHÄSSÄ!! ♥